maanantai 22. elokuuta 2016

Yhtä nyhräämistä

Lomat on lomailtu ja vauhti sitä myöten selkeästi hidastunut. Kauhean paljon menee aikaa sellaiseen nyhräämiseen ja säätämiseen eikä vielä olla edes listojen kimpussa. Muuttoluvan tiellä on enää muutama asia: iv:n osalta puuttuu yksi tai kaksi pikkujuttua (näin M on asian esittänyt), pari pöytäkirjaa, rakentamisilmoitus verottajalle, postilaatikko ja jäteastian kansi. Tokihan sitten talosta puuttuu vielä esim. vessan hana, kylppärin pönttö ja hana (allaskaluste on olemassa, mutta ei vielä paikallaan), suurin osa väliovista, vaatehuoneen lattia+katto+hyllyt, sauna...  Mutta nämä on pikkujuttuja, joiden suhteen motto on "ihan kiva, jos ois jouluksi valmista!".

Kylppäriin ollaan ihan mielettömän tyytyväisiä! Tolppa suihkujen ja allaskalusteen välissä osoittautui täydelliseksi ratkaisuksi. Suihkuihin putkari valitsi Oraksen sekoittajat ja ihanat sadesuihkulautaset ovat Gustafsbergiä. Ja kyllä, me ulkoistimme täysin suihkujen valinnan putkarille, koska ainoat kriteerit niiden suhteen olivat kestävyys ja toimivuus. Lednauha on himmennettävä, mutta himmentimessä oli jotain häikkää eli sitä täytyy vielä säätää. Kylppäriin hankittiin myös ihan peruskattovalo. Katto on tervaleppää.


Kodinhoitohuone alkaa olla valmis. Katto on paneloitu ja valot toimii. Tällä hetkellä puuttuu enää yksi kaapinovi ja yksi vetolaatikko. Jouduttiin vähän säätämään vesien ja viemäröintien kanssa, kun ne oli vedetty alunperin sillä ajatuksella, että allas tulee ikkunan eteen. Ihan kiva idis, mutta kun eihän se ikkuna mahdu avautumaan jos sen edessä on hana. Allas siirrettiin siis toiselle seinälle yläkaappien alle ja putkari veti sieltä sitten vedet ja systeemit pesukoneelle. Oikein kiva ja hyvä tuli.


Ulkovuorauksen olisi syytä valmistua syksyn aikana, sillä ei viitsisi pitää toista talvea paneeleita ulkona lojumassa. Maalaus sen sijaan voi jäädä vaikka ensi kesälle. Aloitimme ulkovuorauksen kimpussa hääräämisen lauantaina, kun oli nätti sää emmekä saaneet iv-juttujakaan jatkettua puuttuvan tavaran takia. Saimme takapihan puoleisen pitkän sivun lähes kokonaan paneloitua ja ehdimme aloittamaan myös toista pitkää sivua.  Sehän näyttää jo vähän talolta.

maanantai 15. elokuuta 2016

Vuosi

Aika moni raksabloggaaja on kirjoitellut vuosipäivän paikkeilla yhteenvetoa kuluneen vuoden tapahtumista. Vatvoin pitkään, julkaisenko tätä tekstiä vai en. Päätin kuitenkin julkaista, koska tämä meidän raksakuvio ja henkinen jaksaminen sen kanssa ei kuitenkaan vastaa sitä tyypillisintä tarinaa. Pointtina ehkä se, että ihmisestä löytyy lopulta aika paljon voimia vastoinkäymisten kohdalla. Meidän raksa alkoi keskellä kriisiä. Raksa on ollut käytännössä mun paikka ja tapa tehdä surutyötä, ja se on auttanut mua aika paljon pääsemään surutyössä eteenpäin.

Vuoden 2015 heinäkuun alussa aloitimme tontin raivaamisen ja puiden kaatamisen. Oltiin niin onnellisia ja innoissamme talon rakentamisesta sekä siitä kaikesta ihanasta ja jännittävästä tulevasta. Fiilis oli ihan huipussaan ja meillä oli kova draivi päällä. Sitten heinäkuun puolessa välissä äiti kuoli.

Olin varma, ettei minusta tai meistä olisi tähän urakkaan. Oikeastaan mielessä jylläsi vain ajatus, että en tahdo enää tätä. En jaksa, en kykene. Tiesin, että talon rakentaminen erityisesti hartiapankilla on kovaa hommaa henkisesti ja fyysisesti. En uskonut, että jaksan ryhtyä tähän projektiin. Mutta ei me voitu perua, koska asiat olivat jo niin pitkällä. Talopaketin toimituspäivä oli lyöty lukkoon ja lupa-anomukset oli toimitettu kaupungille. Kaksi päivää äidin poismenon jälkeen kävimme pankissa allekirjoittamassa lainapaperit. Onneksi lainan yksityiskohdista oli sovittu ja niistä oli keskusteltu jo ennen allekirjoittamista.

Kesä ja syksy oli hirveää aikaa enkä muista siitä paljoakaan. M jaksoi sitkeästi raahata huutoitkevää vaimoaan tontille joka päivä, vaikka olisin halunnut jäädä vain kotiin parkumaan. Aina hetken siellä niiskuteltuani ryhdyin hommiin ja olokin vähän parani. Vesuroin oksia, raahasin rankoja. Keräsin vadelmia ja ajatuksiani. M hoiti kaikki raksan paperityöt, koska mun piti keskittyä lähinnä vain hengittämiseen ja pysymään koossa. Kaikki hienot "kerätään sitten paperit yhteen tiettyyn kansioon ja laitetaan ne alusta asti järjestykseen" -suunnitelmat menivät persiilleen. Ne paperit on sullottuna meidän senkin laatikostoon. Ikeassa en pystynyt käymään moneen kuukauteen ollenkaan, koska näin siellä vain onnellisia äitejä ja tyttäriä. Yksinkertaistenkin asioiden hoitaminen oli todella vaikeaa pitkään ja joskus koin siitä huonoa omaatuntoa, kun en vain jaksanut. Enkä oikein kaikkea jaksa vieläkään, mutta oon oppinut olemaan itselleni armollisempi.

Sitten oli se varsin kaaoottinen muutto opiskelijakämpästä yksiöön. Eihän me oltu ehditty eikä jaksettu valmistella koko muuttoa saati pakata. Annettiin yli puolet huonekaluista pois ja tavaroita tungettiin jätesäkkeihin. Ystävät auttoivat. Uusi kämppä oli onneksi oikein hyvä, vaikka se oli pieni 40 neliöinen yksiö. Siellä pystyi lopulta vähän laskemaan kierroksia ja rauhoittua.

Siitä se lähti jotenkin päivä kerrallaan rullaamaan. Mulle on sopinut tosi hyvin se, että teen käsilläni jotakin ja saan jotakin näkyvää ja hyvää aikaiseksi. Siinä tehdessä on ollut hyvää aikaa mietiskellä ja käydä asioita rauhassa läpi. Siinä on konkreettisesti huomannut, että elämä menee eteenpäin ja että mä pystyn kyllä tekemään asioita, vaikka olo onkin henkisesti täysin musertunut. Oon tehnyt hirveästi ajatustyötä sen eteen, että tämä talo muodostuu kodiksi eikä melankoliseksi paikaksi. Se on ollut kohtuullisen helppoa, koska tämä paikka ja ympäristö ovat mun sielunmaisemaa. Täällä on hiljaista ja rauhallista, täällä mä saan henkeä. Täällä on kaikki palaset kohdallaan.

Tuska ei ole enää vuoden jälkeen niin hirveä, mutta ikävä on valtava. Asia on päivittäin mielessä ja sen ajatteleminen tuo kyyneleet silmiin. Ja miten mä monta kertaa toivoin, että olisin voinut soittaa. Oltais höpötelty puhelimessa laattavalintojen vaikeudesta tai maalien sävyistä (ja äiti ois nauranut mulle, koska hän ei ollut näissä asioissa yhtään niin nihilisti kuin minä). Ja miten monta kertaa katseltiin auringonlaskua tai täysikuuta täällä ja M totesi, että vitsit teidän äiti ois tykännyt. Keväällä äiti ois tuonut amppelikukkasen ulko-ovelle ja viritellyt pelargonioitaan pitkin tonttia. Se ois tehnyt tuolla yksinään risusavottaa ja saanut sen päivässä valmiiksi. Se ois kirjoittanut runoja tästä raksasta ja bongannut parhaat mustikkapaikat. Se oli ja olisi varmaan ollut yksi tämän blogin innokkaimmista lukijoita. On ollut todella vaikeaa hyväksyä se, että se ei ole enää täällä meidän luona enkä päässytkään jakamaan tätä kaikkea ja muuta tulevaa sen kanssa.

Mun pahin pelko on ollut tässä kaikessa se alusta asti se, että mä katkeroidun. Niin ei ole onneksi käynyt.  Suru on tullut muutenkin vuoden mittaan tutuksi, kun olen menettänyt kaksi muuta läheistä ihmistä. Vaikka kuolema kuuluukin elämään ja kaikki me täältä joskus lähdetään, niin suht nuorten ihmisten poismenoa on silti todella vaikea käsitellä ja hyväksyä. Eikä siihen totu. Aika paljon se laittaa kyllä asioita uusiin mittasuhteisiin. Ei oikein enää pikkujutut stressaa tai välttämättä edes harmita.

Olen sanoinkuvaamattoman ylpeä meistä, että me pystyttiin tähän. Vuosi on ollut ihan äärettömän vaikea, mutta silti antoisa. Aika paljon olen oppinut itsestäni ja arvoistani. Yritän suunnata aktiivisesti ajatuksiani entistä enemmän positiiviseen suuntaan. Mulla on ollut aina vähän huono tapa vähätellä omia saavutuksia, mutta helvetti. Me tehtiin se. Vaikka niin monet epäili jo ennen tonttikauppoja, ettei tästä tule mitään. Tää on kohta valmis ja me ollaan tehty lähes kaikki itse. Ihan vielä sitä ei ihan täysin tajua, kuinka suuren työn takana tämä kaikki on ollut.

Voiton puolella ollaan. Edelleen ollaan myös sitä mieltä, että kyllä sitä voisi joskus toisenkin talon rakentaa. Tämä on ollut kuitenkin suurimmaksi osaksi aika mukavaa ja palkitsevaa.