Haaveista ja peloista

Kun tämän blogin kirjoittaminen aloitettiin päätin, etten kirjoita täällä yksityiselämästämme enkä oikeastaan mistään muustakaan kuin rakentamiseen liittyvistä asioista. Koska kirjoittamisella on kuitenkin parantava ja puhdistava vaikutus, ja elämä tällä hetkellä melko sekavassa tilassa, tahdon tänne yhden tekstin verran raapustaa, toki rakennusprojektiin varsin voimakkaasti peilaten. Hetken aikaa pohdin kirjoitanko vai en ja tulin siihen päätökseen, että äidin mielestä tämä olisi ollut pelkästään hyvä idea. Äitini lähti tästä maailmasta heinäkuun lopulla. Äiti oli ylpeä valinnastamme rakentaa ja olen iloinen siitä, että hän ehti käydä tontilla ja ehti saada tietää, että asiat ovat hyvin ja talo todella rakentuu.

Kaiken muun menetykseen liittyvän ohella tuntuu myös raastavalta kohdata se tosiasia, ettei äiti ehtinyt nähdä taloamme valmiina. Tähän matkan varrelle mahtuu niin paljon sellaisia asioita ja virstanpylväitä, joita olisin halunnut juuri hänen kanssaan jakaa ja tuntuu niin hirveälle, etten enää voikaan hänelle soittaa tai viestittää, kun jotakin merkittävää tapahtuu. Samaan aikaan kuitenkin juuri tämä taloprojekti on se, joka tällä hetkellä auttaa hyvin voimakkaasti jaksamaan elämässä eteenpäin. En tiedä, miten hyvin olisin jaksanut ilman tätä. Jo pelkästään lyhyt piipahdus tontilla tuo rauhaa ja levollisemman mielen. On pakko katsoa tulevaisuuteen, suunnitella sitä ja konkreettisesti nähdä, että elämä ei pysähtynytkään vaan se jatkuu ja sen on jatkuttava. Ei voi jäädä kotiin makaamaan ja murehtimaan, on jaksettava lähteä liikkeelle.

Satoa tontilta

Eilen lähtiessämme illalla puita kaatamaan olo oli lohduton ja itkuinen: ei tästä elämästä enää tule mitään, mitä välilä millään enää edes oikeasti on. Mutta kun perillä pakottaa itsensä kiipeämään pienen mäen päälle ja katselee alas lähes valmista tien paikkaa ilta-auringon valaistessa tonttia vadelmien tuoksuessa, sitä kummasti rauhoittuu. Siinä muistaa taas, että on asioita joilla on ihan oikeasti merkitystä tässä ja nyt. Muistaa, että ihmiselämä on liian lyhyt vuosien pohtimiseen uskaltaako tehdä suuria valintoja vai ei. Täytyy takoa, kun rauta on kuumaa. Vaikka se kuulostaakin kliseiseltä, se on totta. Elämää kun ei mitata vuosissa.

Tietä talon pihalle

Äiti opetti, että unelmia pitää seurata ja niiden eteen on tehtävä lujasti töitä, fyysistäkin. Äiti opetti elämään hetkessä, hän kannusti aina eikä ikinä tuominnut omituisiakaan valintoja. Äiti otti ilon irti pienistäkin asioista eikä masentunut vastoinkäymisistä. Niille hän totesi rempseästi "so what!" ja porskutti eteenpäin. Hän suhtautui kaikkeen uteliaasti ja oli valehtelematta rohkein tuntemani ihminen. Äiti todella eli kuten opetti ja jotenkin vaan eilen poimiessani vadelmia nokkosten keskeltä flanellipaita päällä ymmärsin, että on hän onnistunut palasia siitä siirtämään minullekin. Näiden eväiden avulla minä aion parhaani mukaan vetää tämän projektin kunnialla loppuun turhia murehtimatta tai stressaamatta. Aion myös toteuttaa niitä haaveita, joiden olen ajatellut olevan vähän hölmöjä tai vaikeita. Olen esimerkiksi lapsesta asti halunnut lampaita, mutta ei meille niitä pitänyt tulla vaan ainoastaan kanoja, jos jotain. Yhteinen päätös M:n kanssa syntyi muutama viikko sitten ilman minkäänlaista keskustelua: totesimme, että meille tulee lampaita talon valmistuttua, todellakin tulee.

Seuraavan kerran, kun minulta taas kysytään eikö minua pelota lähteä tällaiseen talonrakennusprojektiin, voin vastata ettei minua pelota elämässä enää yhtään mikään. Miksi yhden suurimman unelmani tavoittelun pitäisi pelottaa, eikö sen kuulu olla juuri toisinpäin?

Onneksi minulla on maailman paras isä ja sisko. Ja ystävät.